Ensisilmäyksellä pesäpallo ja baseball muistuttavat paljon toisiaan. Ne noudattavat samoja periaatteita, onhan kummassakin lajissa yhdeksän pelaajaa kentällä, sisä- ja ulkojoukkueet sekä syöttäjä, jonka syöttöihin lyöjä pyrkii osumaan mahdollisimman tarkasti. Lyömisen jälkeen pelaaja kiertää pesiä tavoitteenaan päästä takaisin kotipesään, jolloin joukkueen tilille kilahtaa piste. Siihen yhtenäisyydet sitten loppuvatkin – baseballia ja pesäpalloa nimittäin pelataan erilaisilla kentillä ja suurin osa välineistäkin eroavat toisistaan.

Pesäpallon ja baseballin historia

Pesäpallo koetaan Suomen kansallislajina, ja baseballilla on samanlainen asema Yhdysvalloissa. Pesäpallo kehitettiin 1920-luvulla ja lajin isä on Lauri “Tahko” Pihkala. Pesäpallon ja baseballin yhtenäisyydet eivät ole sattumaa, sillä inspiraatiota uuteen lajiin Pihkala sai nimenomaan baseballista. Kun lajeja verrataan, on baseball tietenkin vanhempi. Sen toivat Yhdysvaltoihin irlantilaiset ja englantilaiset siirtolaiset ja ensimmäinen virallinen peli pelattiin vuonna 1838. Yhtenäiset säännöt luotiin muutamia vuosia myöhemmin.

Suurin ero: kenttä

Jo ensisilmäyksellä on helppo huomata lajien suurin ero: kentät. Kentät ovat nimittäin eri mallisia ja pesiä kierretään eri tavalla. Kummassakin on kuitenkin kolme pesää ja kotipesä. Kun kaikki kolme pesää on kierretty, juoksee pelaaja kotipesälle ja ansaitsee siitä juoksun. Tämä toistuu niin pesäpallossa kuin baseballissakin. Pesäpallossa pesiä kierretään siksakkiin, kun baseballissa puolestaan kenttää kutsutaan timantiksi, ja pesät sijaitsevat neliönmallisessa muodossa.

Sekä baseballissa että pesäpallossa on kentän varsinaisten pesien ulkopuolella myös takakenttä, jossa takamiehet pyrkivät ottamaan pallosta kopin. Pesäpallon takakentän päädyssä on merkitty takaraja, jonka sisälle palloa tulee lyödä. Samankaltainen takaraja on toki myös baseballissa, mutta jos sen yli lyö baseballissa, saa joukkue automaattisesti kunniajuoksun, eli kunnarin. Tämä hieman muuttaa pelin luonnetta, sillä pesäpallossa lyönnin määränpää on tärkeämmässä osassa.

Välineet

Pääpuolin välineet näyttävät samalta, käytetäänhän kummassakin lajissa mailaa, palloa ja räpylää. Nämäkin välineet eroavat kuitenkin paljon toisistaan. Pesäpallo on väriltään keltainen ja sen päällyskerros on kumiliuskaa. Baseballissa käytettävä pallo on puolestaan kumia ja korkkia, joka on päällystetty nahalla. Tämän vuoksi pallo on varsin ylellisen näköinen. Naisten ja miesten peleissä pallot ovat erikokoisia sekä pesäpallossa että baseballissa. Baseballissa räpylän koko riippuu pelipaikasta.

Kun pesäpallossa käytettävä maila on sekoitus lasi- ja hiilikuitua, käytetään ammattilaisbaseballissa yksinomaan puumailoja. Toki puumailoja on käytetty pesäpallossakin, mutta modernit kuidut syrjäyttivät puun mailojen materiaalina 1980-luvulla. Puumailoja käytetään nykyään korkeintaan harrastelijoiden keskuudessa. Baseballissa amatööritasolla voidaan puumailojen lisäksi käyttää alumiinista valmistettua mailaa. Pituudeltaan mailat ovat samaa luokkaa. Baseballmaila painaa enintään 1,4 kiloa, kun pesäpallomailat voivat olla huomattavasti kevyempiä.

Syötön tärkeys

Kun puhutaan pelin kulusta, päästään pesäpallon ja baseballin olennaisimpiin eroihin. Yksi suuri ero näkyy heti pelin alkaessa, nimittäin syötössä. Baseballissa pallo syötetään heittämällä vaakatasoon ja syöttäjä pyrkii syöttämään mahdollisimman nopeasti käyttäen hyväksi erilaisia kierteitä, jotka vaikeuttavat lyömistä. Pesäpallossa lukkari heittää pallon suoraan ylös vähintään metrin korkeuteen, josta lyöjä sitten lyö palloa haluamassaan asennossa. Lyöjä saa ottaa vauhtia lyödäkseen palloa.

Baseballissa syöttäjä on pelin tärkein pelaaja. Syöttäjän ja lyöjän kaksintaistelulla on pelissä ainutlaatuinen asema. Syötöt ovat nopeita ja niissä käytetään kierteitä. Pesäpallossakin lukkari on samankaltaisessa asemassa, vaikka voima ei olekaan heiton pääosassa. Lukkari pyrkii puolestaan hämmentämään ja hämäämään lyöjää erilaisilla heitoilla. Ne voivat olla korkeita, matalia tai tahallisesti huonoja. Pesäpallossa tiukimmassa kaksintaistelussa ovat puolestaan lukkari ja juoksijat, tai juoksijat ja takakentän pelaajat.

Pelin kulku

Sekä pesäpallossa että baseballissa pelataan vuoropareittain. Yhdessä vuoroparissa kummatkin joukkueet pelaavat yhden vuoron sisällä ja ulkona. Pesäpallo-ottelu koostuu kahdesta neljän vuoroparin jaksosta. Tasatilanteessa pelataan supervuoropari ja kotiutuskilpailu. Baseballissa puolestaan pelataan yhdeksän vuoroparia. Jos yhdeksän vuoroparin jälkeen juoksut ovat tasan, pelataan niin kauan, että vuoroparin jälkeen jompikumpi joukkueista johtaa. Baseballin pelit voivatkin ajallisesti kestää todella kauan, jos tulos junnaa pitkään tasatilanteessa.

Sekä baseballissa että pesäpallossa syöttö voi olla oikea tai väärä. Pesäpallossa lyöjä saa vuorollaan aina kolme lyöntiä, ja sisäjoukkue saa vapaataivaloikeuden kahdesta väärästä syötöstä. Baseballissa siihen tarvitaan neljä väärää syöttöä. Kolmesta hutista tai huonosta lyönnistä lyöjä puolestaan joutuu ulos. Kunnaritkin eroavat toisistaan. Pesäpallossa lyöjän tarvitsee edetä ainoastaan kolmannelle pesälle ansaitakseen kunnarin. Sieltä pelaaja voi myöhemmin juosta kotipesälle ja ansaita vielä yhden juoksun.

Pelin luonne ja taktiikka

Pesäpallo on nopeaa ja viihdyttävää, kun puolestaan baseball on usein hidasta ja harkitsevaa. Monet suomalaiset varmasti nauravat baseballille, ovathan monet sen suurista tähdistä hieman pulskia, eivätkä välttämättä edusta ulkonäöllisesti huippu-urheilijoita. Jos lyöjä tekee täydellisen lyönnin, ei pesille tarvitse juosta, vaan kunnarin voimin voi rennosti hölkätä pesältä seuraavalle. Pesäpalloa puolestaan kuvaa nopeus ja urheilullisuus. Pelaajat kykenevät juoksemaan todella nopeasti, eikä lyöjän voima ole pääosassa.

Baseballissa atleettisuus on sivuosassa, sillä pelissä on useita strategioita. Siksi taktiikka nousee päärooliin. Baseballissa polttaja näyttää syöttäjälle erilaisia pelimerkkejä, joiden mukaan syöttäjä tekee syöttönsä. Myös polttamiseen ja heittämiseen on useita täydellisyyteen hiottuja strategioita. Ei pesäpalloakaan pelkästään urheilullisuuden verukkeella pelata, sillä strategian apuna on pelinjohtajalla peliviuhka. Värikkään viuhkan merkit kertovat esimerkiksi tuleeko pesällä odottavan pelaajan edetä seuraavalle pesälle.